Lehdissä on taas kirjoiteltu paljon siitä kuinka työpäivän jälkeen suurin osa kokee että energia on aivan lopussa, tekisi mieli vain rojahtaa sohvalle eikä voimia jää jäljelle olla perheen parissa. Ja vaikka olisikin fyysisesti läsnä, päässä pyörivät edelleen työasiat. Unettomuus, stressi, ahdistus, väsymys. Työ tuo iloa yhä harvemmalle ja se tuntuu imevän meistä kaiken energian. Tuntuu ettei mitään jää jäljelle enää siihen tärkeimpään eli muihin ihmissuhteisiin ja vapaa-aikaan.
Koska meistä yleensä näyttää siltä että ahdistus tulee olosuhteista (joita on usein todella vaikea muuttaa), vaihtoehdot ovat aika vähissä. On vain juostava, tehtävä, suoritettava, yritettävä viimeiseen asti. Oravanpyörässä on hyvin harvoin aikaa edes pysähtyä miettimään onko tässä mitään järkeä, voisiko tämän tehdä eri tavalla, voisinko pyytää apua. Me elämme pärjäämiskulttuurissa, vahvat pärjäävät. Jos et pärjää, olet heikko ja epäonnistuja.
Kroonisesta stressistä on tullut epidemia, se koskettaa lähes jokaista länsimaalaista ihmistä jossain muodossa. Meitä opetetaan hallitsemaan stressiä ja muokkaamaan niitä olosuhteita joihin voimme vaikuttaa. Jokaisella on omat coping-mekanisminsa, osalle se on liikunta, osalle alkoholi, osalle meditointi, osalle jotain muuta. Haluamme paeta stressiä ja sen tuomaa pahaa oloa ja jokainen löytää siihen oman keinonsa. Valitettavasti nuo keinot ovat usein vain tilapäisiä ja jokin asia laukaisee stressin taas päälle. Helpotus on tilapäistä koska stressi ei synny olosuhteista vaan omasta ajattelustamme. Fiksaamalla asioita ulkopuolellamme emme voi siis millään onnistua.
Stressi onkin lahja vaikka se näyttäytyy meille aivan päinvastoin. Stressi yrittää herättää sinut näkemään että käytät mieltäsi väärin, et näe maailmaa niin kuin se on tässä hetkessä vaan ajattelusi vie sinua pois, tulevaan tai menneeseen. Koska emme yleensä itse tiedosta omaa ajatteluamme, on meidät rakennettu älykkäästi siten että tunnemme ajattelumme tuntemuksina kehon kautta. Keho oirehtii fyysisen vaivoin esim. ahdistuksena, unettomuutena, puristuksen tunteena, kiihtyneenä pulssina ja hengityksenä yms. Stressin tunne onkin siis vain oire ja oikea diagnoosi olisi mielen väärinkäyttö, pakeneminen pois tästä hetkestä.
Jos emme käyttäisi mieltämme ja ajatteluamme tulevaisuuden skenaarioihin ja huoliajatteluun, kaiken sen ajatteluun mitä pitäisi tehdä tai mitä voi tapahtua, meillä olisi käytössämme täysi mielen kapasiteetti tässä hetkessä. Kun ihminen on tässä hetkessä täysillä läsnä, se ei kuluta henkistä energiaa. Silloin mieli on nimittäin selkeä ja ajattelu on tuoretta ja uutta. Jotkut kutsuvat tätä flow-tilaksi, jotkut läsnäolon tilaksi. Miksi tahansa sitä kutsummekin, se on aina ulottuvillamme kun ymmärrämme että oma ajattelumme vie meidät siitä pois.
Aletaan siis nähdä stressi herättäjänä, lahjana jota kautta meillä on mahdollisuus tiedostaa asioita ja kehittyä. Jos emme herää siihen ajoissa, meitä herätellään yleensä vähän rankemman kautta. Lakataan pyrkimästä stressiä karkuun peittämällä tai tilkitsemällä sitä, se tulee kyllä takaisin kunnes ymmärrät että se tulee sinusta. Vasta kun oivallat miten stressi syntyy ja suhde omaan ajatteluusi muuttuu, alkaa stressi poistua pysyvästi. Sillä aina kun näkee stressaavien huoliajatusten hiipivän, ne tunnistaa viimeistään kehon viesteistä. Silloin niitä voi katsoa ja todeta että teistä ei ole minulle hyötyä vaan päinvastoin, voitte siis jatkaa matkaa. Ja niin ne tekevät kun niille ei anna energiaa.
Stressiepidemiaan on siis olemassa ratkaisu ja se ratkaisu löytyy oman mielen ymmärtämisestä. Meidän täytyy vain oivaltaa että stressi syntyy täysin eri tavalla kuin miltä se meistä näyttää ja että stressi on itse asiassa mahdollisuus havahtua tähän hetkeen ja ymmärtää elämän todellinen luonne. Elämä nimittäin tapahtuu nyt, ei tulevaisuudessa.
Comments are closed.