Luin äskettäin lehtikirjoituksen jossa työterveyspsykologi kertoi näkemyksiään siitä kuinka ihmiset kärsivät vahvistusharhasta. Hänen mukaansa ihmisille on ominaista hakea omia uskomuksiaan tukevaa tietoa ja ohittaa tieto, joka on uskomustemme vastaista. Uskomustemme vastaista tietoa ei välttämättä edes havaita. Samassa artikkelissa hän itse kuitenkin tuomitsee mm. rokotekriittiset ihmiset. Eli hän astui itse huomaamattaan omaan vahvistusharhaansa. Vinkeää, mutta tätä samaa teemme kaikki jatkuvasti. Koska vain oman ajattelumme luoma maailmamme on meille tosi, koemme vastakkaiset mielipiteet ja kritiikin väärinä. Emme useimmiten lähde edes hakemaan tietoa asiasta koska miksi siihen olisi edes tarvetta, “minähän tiedän että asia on näin”.
Eriävän mielipiteen esittäminen on aina ollut edellytys ihmiskunnan kehittymiselle. Mietitäänpä vaikka eri tieteenalojen kehitystä. Kriittisyys ja olemassa olevien teorioiden kyseenalaistaminenhan on yksi tieteen kulmakivistä. Mihin meiltä on siis kadonnut kritiikin sieto? Eikö se juuri tuo mahdollisuuden kehittää asioita eteenpäin? Miksi otamme sen lähestulkoon henkilökohtaisena loukkauksena ja tuomitsemme vastakkaiset mielipiteet? Kaikki suurimmat asiat ihmiskunnan kehityksestä ovat lähteneet liikkeelle siitä että joku on esittänyt täysin valtavirrasta poikkeavan näkemyksen. Useimmiten tosin nämä ihmiset on leimattu ensin hulluiksi ja vasta myöhemmin on tajuttu heidän näkemyksensä arvo. Esim. Kopernikuksen esittämä uusi maailmankuva sai yleisen hyväksynnän vasta noin sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Valtavirtaa vastaan asettuminen ei ole koskaan helppoa, siksi nostan hattua kaikille niille jotka ovat nähneet asioita eri tavalla ja vastustuksesta huolimatta sinnikkäästi ajaneet asiaansa. Taustalla on usein paljon tiedonhankintaa eri lähteistä, omakohtainen kokemus / oivallus tai sisäinen “tieto” siitä että asia on totta.
Oma uskomusmaailmani on muuttunut valtavasti viimeisten vuosien aikana ja tiedostan että se on edelleen hyvin rajoittunut näkemys maailmasta. Mieleni on rakennettu niin ja tarvitsen jonkinlaisen kehikon jäsentääkseni maailmaa. Mutta samalla tiedän että en näe maailmaa kuten se on, näen sen kuten ajattelen sen olevan. Ja se jos mikä herättää kiinnostuksen ymmärtää asioita laajemmin, ihan kuin joku olisi päästänyt tulpan irti ja tiedonjanoa ei voi sammuttaa. Näen aidon kriittisyyden loistavana asiana sillä kasvuhan tapahtuu vain epämukavuusalueella. Yritän nykyisin venyttää oman uskomusmaailmani rajojani mahdollisimman paljon. Ja mitä enemmän sitä teen, sitä enemmän oivalluksia alkaa syntyä. Meihin on rakennettuna älykkyys joka ohjaa meitä kohti kehitystä, uskon itse että meidät on luotu jatkuvaan kehittymiseen. Mutta se vaatii olemassa olevan kyseenalaistamista ja tuntemattomaan kurkistamista. Siksi se ei aina tunnu hyvältä, välillä se voi tuntua pelottavaltakin.
Olemme itse itsemme suurimpia opettajia mutta tarvitsemme muita ihmisiä ja yhteistyötä viedäksemme ihmiskuntaa eteenpäin. Tällä hetkellä näyttää siltä että tuomitsemme muita emmekä ymmärrä elävämme uskomusten luomassa todellisuudessa. Syytämme muita vaikka kaikki lähtee meistä. Jokaisen kannattasi miettiä kenen uskomuksia kantaa. Luin jostain että ihmisen mielipiteet (= uskomukset) ovat keskiarvo elämämme 5 läheisimmän ihmisen mielipiteistä. Olisikohan aika muuttaa tuota keskiarvoa?
Comments are closed.